Ratsastuksenopettajien äänenkäyttö

Oletteko panneet merkille, että ratsastuksenopettajilla on yleensä ihan kauhea ääni? Se on kiekuva, repivä ja raastava. Se ahdistaa syvästi tavallista tuntiratsastajaa, mutta moniko on miettinyt asiaa hevosten kannalta? RIIK RÄÄK, voltti sinne tänne, KRIIK, KRÄÄK. Ääni ei välttämättä kuitenkaan ole riittävän voimakas, jotta sanoista saisi selvää, mutta ne törähtelyt, korahtelut ja muut vikinät kuuluvat kauas, jopa naapuriin.

Hevosparat joutuvat kuuntelemaan sitä rääkymistä koko elämänsä, joten tämä saattaa täyttää myös eläinrääkkäyksen merkit, mutta se on sivuseikka.

Kysyimme asiasta ratsastusanatomisti LH Borneo Yläkari-Alakarilta.

- On aivan totta, että ratsastuksenopettajien ääni on järkyttävä, sanoo Yläkari-Alakari. - Ratsastuksenopettajien ja -ohjaajien koulutukseen kuuluukin rääkyvän äänenkäytön opiskelu. Käyn itsekin pitämässä Ypäjällä opiskelijoille "Äänihuulet ruvelle" -opintokokonaisuutta.

- Hirvittävän kirkumisen tarkoituksena on saada tunneille oikea tunnelma, Yläkari-Alakari sanoo. - Oikea tunnelma on avain oppimiseen. Jos opettaja kommunikoisi normaalilla tai kuuluvalla puheäänellä, kukaan ei oppisi mitään.

Yläkari-Alakari viittaa useisiin tutkimuksiin, joissa oppiminen (hermoverkkojen mukautuminen ja uusien hermoyhteyksien muodostuminen) on tehokkaampaa, kun ympäristö tukee sitä. Esimerkiksi "kantapäät alas" -ohjeen sisäistäminen on monelle ollut aikanaan vaikeaa. Kun tätä suullista ohjetta tehostetaan rääkymisellä, se menee paremmin perille. Uudet hermoyhteydet muodostuvat nopeammin ja vahvistuvat paremmin, eli oppiminen tapahtuu.

- Eri asia on, jos käytössä on megafoni, tai jos opettajana toimii joku muu kuin ohjaajaksi tai opettajaksi opiskellut henkilö, silloin äänenkäyttö on normaalia, Yläkari-Alakari selittää. - Tällöin myös oppiminen on minimaalista, ja ratsastajat usein jäävätkin loppuiäkseen helppo C -tasolle ja esteilläkin pääsevät harjoittelemaan vain maapuomeja.